Kohtuullisen haastavaa luettavaa runomuotonsa takia. Näin vanhemmalla
iällä taas uudemman kerran kalevalaan törmättyäni löysin
siitä mielen kiintoista settiä, eli oluen panemisen ohjeet. Löytyy
runosta 20. Hiivahan tässä hauskasti hankitaan lähinnä bakteerien kautta
tai neidon kupeiden koskettamasta mesiheinästä, sillä
kalevala sijoittuu juuri siihen saumaan kun aletaan
hiiva vasta keksiä että mikä se on miehiään. Nähtävästi
myös minun kuusenkerkillä valmistettu eräolut on
kalevalassa mainitun oluen jälkeläisiä.
Kiehtovaa settiä kaikkiaan joten kannattaa sivistää itseään
ja lukaista pieni osa suomalaista historiaa.
Tuop' on Pohjolan emäntä liikkui sillan liitoksella, laahoi keskilattialla. Arvelee, ajattelevi: "Mistäpä olutta saamme, taarit taiten laittelemme näille häille hankkimille, pioille pi'ettäville? En tieä tekoa taarin enkä syntyä olosen." Olipa ukko uunin päällä. Lausui ukko uunin päältä: "Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman, vaikk' ei tuo ve'että synny eikä tuimatta tuletta. "Humala, Remusen poika, piennä maahan pistettihin, kyynä maahan kynnettihin, viholaisna viskottihin vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen. Siitä nousi nuori taimi, yleni vihanta virpi; nousi puuhun pienoisehen, kohen latvoa kohosi. "Onnen ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän. Ohra kasvoi kaunihisti, yleni ylen hyvästi Osmon uuen pellon päässä, kaskessa pojan Kalevan. "Oli aikoa vähäisen, jo huuhui humala puusta, ohra lausui pellon päästä, vesi kaivosta Kalevan: 'Milloin yhtehen yhymme, konsa toinen toisihimme? Yksin on elo ikävä, kahen, kolmen kaunoisampi.' "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, otti ohrasen jyviä, kuusi ohrasen jyveä, seitsemän humalan päätä, vettä kauhoa kaheksan; niin pani pa'an tulelle, laittoi keiton kiehumahan. Keitti ohraista olutta kerkeän kesäisen päivän nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen, puisen uuen uurtehesen, korvon koivuisen sisähän. "Sai oluen panneheksi, ei saanut hapanneheksi. Arvelee, ajattelevi, sanan virkkoi, noin nimesi: 'Mitä tuohon tuotanehe ja kuta katsottanehe oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?' "Kalevalatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea, aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä. Näki puikon lattialla: poimi puikon lattialta. "Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?' "Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin molempihin reisihinsä: syntyi valkea orava. "Noin se neuvoi poikoansa, oravaistansa opasti: 'Oravainen, kummun kulta, kummun kukka, maan ihana! Juokse tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan! Nouse puuhun pienoisehen, taiten tarhalatvaisehen, jottei kokko kouraiseisi eikä iskis' ilman lintu! Tuo'os kuusesta käpyjä, petäjästä helpehiä, ne kanna Kavon kätehen, oluehen Osmottaren!' "Osasi orava juosta, pöyhtöhäntä pyörähellä, pian juosta matkan pitkän, välehen välit samota, salon poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan. "Näki kolme korpikuusta, neljä pienoista petäätä; nousi kuusehen norolla, petäjähän kankahalla. Eikä kokko kouraisnunna, iskenynnä ilman lintu. "Katkoi kuusesta käpyjä, petäjästä päitä lehvän. Kävyt kätki kynsihinsä, kääräisi käpälihinsä; ne kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. "Kapo pisti kaljahansa, Osmotar oluehensa: eip' ota olut hapata, juoma nuori noustaksensa. "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, ainakin ajattelevi: 'Mitä tuohon tuotanehe oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?' "Kalevatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea, aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä. Näki lastun lattialla: poimi lastun lattialta. "Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?' "Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin molempihin reisihinsä: syntyi näätä kultarinta. "Niin se neuvoi nääteänsä, orpolastansa opasti: 'Näätäseni, lintuseni, rahankarva kaunoiseni! Mene tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: kontion kivikololle, metsän karhun kartanolle, jossa karhut tappelevat, kontiot kovin elävät! Kourin hiivoa kokoa, käsin vaahtea valuta, se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!' "Jopa taisi näätä juosta, rinta kulta riehätellä. Pian juoksi matkan pitkän, välehen välit samosi, joen poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan kontion kivikololle, karhun louhikammiolle. Siellä karhut tappelevat, kontiot kovin elävät rautaisella kalliolla, vuorella teräksisellä. "Valui vaahti karhun suusta, hiiva hirveän kiasta: käsin vaahtea valutti, kourin hiivoa kokosi; sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. "Osmotar oluehensa, Kapo kaatoi kaljahansa: ei ota olut hapata, mehu miesten puurakoia. "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, ainakin ajattelevi: 'Mitä tuohon tuotanehe oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?' "Kalevatar, kaunis neiti, tyttö sormilta sorea, aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellen kahen kattilan välillä. Näki maassa palkoheinän: poimi maasta palkoheinän. "Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?' "Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin molempihin reisihinsä: mehiläinen siitä syntyi. "Niin se neuvoi lintuansa, mehiläistänsä opasti: 'Mehiläinen, lintu liukas, nurmen kukkien kuningas! Lennä tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: saarelle selälliselle, luo'olle merelliselle! Siell' on neiti nukkununna, vyö vaski valahtanunna, sivulla simainen heinä, mesiheinä helmassansa. Tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaavussasi heleästä heinän päästä, kukan kultaisen kuvusta; se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!' "Mehiläinen, lintu liukas, jopa lenti jotta joutui. Pian lenti matkan pitkän, välehen välit lyhenti, meren poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan saarehen selällisehen, luotohon merellisehen. Näki neien nukkunehen, tinarinnan riutunehen nurmelle nimettömälle, mesipellon pientarelle, kupehella kultaheinä, vyöllänsä hopeaheinä. "Kasti siipensä simahan, sulkansa mesi sulahan helevässä heinän päässä, kukan kultaisen nenässä; sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. "Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa: siit' otti olut hapata, siitä nousi nuori juoma puisen uuen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä; kuohui korvien tasalle, ärjyi päällen äyrähien, tahtoi maahan tyyräellä, lattialle lasketella. "Oli aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen. Joutui juomahan urohot, Lemminkäinen liiatenki: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikkä verevä oluelta Osmottaren, kaljalta Kalevattaren. "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, hän tuossa sanoiksi virkki: 'Voi, poloinen, päiviäni, kun panin pahan oluen, tavattoman taarin laitoin: ulos korvosta kohosi, lattialle lainehtivi!' "Punalintu puusta lauloi, rastas räystähän rajalta: 'Ei ole pahaoloinen, on juoma hyväoloinen, tynnyrihin tyhjettävä, kellarihin käytettävä tynnyrissä tammisessa, vaskivannetten sisässä.' "Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku; siitä sai hyvän nimensä, siitä kuulun kunniansa, kun oli hyväoloinen, hyvä juoma hurskahille: pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvälle, hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti